Yrittäjä on viimeisen vajaan kahden vuoden ajan keskittynyt pitämään huolta yrityksensä ja oman taloutensa selviytymisestä. Ja tosiaan selviytymisestä. Jos 80% omista säännöllisistä kuukausituloista tulee vesijumppien ym. vetämisestä siellä sun täällä, on niiden yhtäkkinen loppuminen melkoinen kaaos.
Ihmiset ovat viimeisen kahden vuoden aikana kyselleet paljon, että hei mites sali. Miten sali pärjää. Onko sali jouduttu sulkemaan? Kiitos kysymästä. Ihan hyvin salilla menee, mutta yrittäjä pärjää huonosti. Salin lyhyen sulun aikana meillä järjestettiin ulkosalitreeniä, ulkojumppia, käytettiin ajanvarausjärjestelmää ja rampattiin iltamyöhäänkin vielä desinfioimassa kahvoja, tankoja ym. Sulun ja poikkeusajan aikaan tein itse kokoaikaista palkkatyötä ja opiskelin uutta ammattia korjatakseni jumppien poisjäämisen tuoman loven budjettiin ja varmistaakseni pärjäämiseni pandemian mahdollisesti jatkuessa. Tämän lisäksi pyöritin salia poikkeustoimilla ja innovoin vähillä käytettävissä olevilla voimavaroilla asiakkaille korvaavia palveluita. Olin loppu. Ja siltä myös näytin ja kuulostin. Kuva puhukoon puolestaan.
Voitte arvata paljonko jaksoin itse 60-80 tuntisten työ/kouluviikkojen jälkeen treenata. No hiukan joo, mutta melko vähän. Tavalliseen verrattuna ehkä kolmasosan siitä, mitä normaalisti. Söinkö terveellisesti ja säännöllisesti? No en. Nukuinko paljon? No en. Pidinkö kesälomaa? Pari päivää lokakuussa. Näinkö ystäviä ja läheisiä? No en paljonkaan. Olinko hyvä asiakaspalvelija? Harvoin. Oliko pinna kireällä? Ai hiukan. Sainko välillä raivokohtauksia? No ihan hei pari vaan. Itkinkö salilla? Kyllä, ja välillä asiakkaiden nähden. Olinko tyytyväinen itseeni esimehenä? No en todella ollut.
Pidinkö painostani humoristisen visan kuntosalin facesivuilla? No totta helvetissä! Moniko sen näki? Nooo vain yli 100 000 ihmistä. Ei paha hei.
Kannattiko tää sekoilu? No totta helvetissä. Laskut sain hoidettua joutumatta henkilökohtaiseen konkurssiin. Mitä nyt välillä piti vähän tukea Intrumia ynnä muita. Mutta hei jonkun niidenkin toimintaa täytyy rahoittaa. Uusi ammattikin on jees. Voin runnoa ihmisparkojen selkiä auki, jos salit ja jumpat taas loppuu.
Oliko jotain varjopuolia? Olenko kahden vuoden jälkeen hiukan väsyneempi, surullisempi ja huonokuntoisempi? Ehkä. Mutta niihin voi onneksi vaikuttaa parhaiten ihan vaan itse. Onneksi olen hyvinvoinnin ammattilainen ja ajattelin tässä seuraavaksi laittaa itseni kuntoon. Hiukan olen jo aloittanut. Aloitin tärkeimmästä, eli levosta ja palautumisesta. Noin kuukauteen ei ole juurikaan tarvinnut herätä herätyskelloon. Vedän veteläksi sängylle aina kun voin.
Seuraavaksi pidän neljän viikon loman. Tai “loman”. Suksin sen verran kauas fyysisistä töistä, ettei mitään tuurauksia voi ottaa vastaan. Teen niitä töitä, joita aina haluaisin syventyä koneella tekemään, mutta ei koskaan ehdi. Opiskelen. Suunnittelen uusia jumppia. Teen uusia soittolistoja. Tai ihan mitä nyt sitten huvittaakin tehdä. Mutta en aseta itselleni yhtään tavoitetta, mitä pitäisi saada aikaan. Teen täysin fiiliksen mukaan. Jos huvittaa ensin maata parvekkeella kaksi viikkoa, sen teen. Jos en saa yhtään jumppaideaa tai opi yhtään lihasta latinaksi, niin ei haittaa. Oon ansainnut laittaa neljäksi viikoksi itseni etusijalle.
Jos sais edes melkein tällaisissa maisemissa hörppiä lomalla kahvia, olis aika jees.
Pikkuhiljaa olen päässyt normaaliin aktiivisuusmäärääni kiinni. Jumppia tulee loikittua 8-12 viikkoon, joista useampi on onneksi ollut palauttavaa kehonhuoltoa. Voin kolme kertaa paremmin, kuin pari kuukautta sitten istumatyössä. Keho alkaa pikkuhiljaa tuntua taas toimivalta ja omalta.
Kaikenlaista pientä hommaa on kuitenkin tämän kahden vuoden aikana kasautunut sen verran, että kokoajan olen ollut edelleen menossa. Oon tsempannut jo vähän, mutta ensi viikosta alkaen tsemppaan vielä lisää. Teen töitä joista nautin ja vielä sopivan määrän. Nään kavereita. Käyn salilla. Syön säännöllisesti ja terveellisesti. Ja kohta vielä se loma.
Tuskin koskaan lopetan täysin itseni ruoskimista kohti parempaa suoritusta. Mutta tästä eteenpäin palaan taas 2019 aloittamaani rytmiin. Ensin työ, sitten huvi. Ja vaikka työ on tällä hetkellä useimmiten myös huvia, täytyy välillä tehdä muutakin. Työ on mulle tähänastisen elämäni suurin intohimo. Työ palkitsee, tuo iloa ja mahtavia kohtaamisia ihmisten kanssa. Ainakin silloin, kun siihen pääsee itse vaikuttamaan. Ah. Yrittäjyys. Ja kuka sanoi, ettei yrittäjä voi pitää lomaa? Olen kuullut, että aika moni yrittäjä julistaa näin. No perkele yrittäjäkuoma järjestä se loma ja pidä se. Onko se helppoa? Nohei, mikä asia yrittäjänä nyt olisikaan siitä helpoimmasta päästä? Ei melkein mikään? No niimpä. Mutta me pystytään siihen. Kyllä se tästä.
Aurinkoinen kesälomapäivä loka-marraskuun vaihteessa Sarnicossa.
En tee tänäkään vuonna uudenvuoden lupausta. Mutta nyt teen lauantailupauksen. Aion jatkaa ja edelleen parantaa omasta hyvinvoinnistani huolehtimista. Hyvinvoiva yrittäjä on hyvinvoiva yritys. Ei välttämättä aina pidä paikkaansa, kuten ei itsellänikään tänä- ja viime vuonna. Mutta sitä kohti haluan itse pyrkiä. Olkoon se yksi tavoite vuodelle 2022.